Blogikirjoituksen aiheen valinta näin kajaanilaisena uutena vihreänä ei ollut kovin haastavaa. Se mikä on päässyt pääuutisiin ja koko entisen Oulun läänin huolehaiheeksi. Se mikä erityisesti meitä täällä Kainuussa puhututtaa, huolettaa ja toisaalta myös luo toivoa: Talvivaara.
Kun kesällä muutin Helsingistä takaisin kotiseudulle Kajaaniin, oli helppo sanoa muuttavansa Talvivaaran naapuriin. Jokainen helsinkiläinen kun jo silloin tiesi Talvivaaran. Valitettavasti tiesi – kaivoksen ympäristöongelmien vuoksi.
Nyt kipsisakka-altaan vuodon tyrehtymisen jälkeen sitä alkaa taas vähitellen toivoa, että tilanne saataisiin kuntoon. Ja että Talvivaara oikeasti haluaisi saada ympäristöasiat kuntoon. Kun tässä kohdassahan kyse on vain tahdosta. Tähän mennessä tahto on tuntunut puuttuvan – on tehty vain pakollinen minimi, ja sekin monesti kiireessä. Toisaalta sen ymmärtää, kun tuloksentekopaine on varmasti valtava – saimmehan kipsisakka-altaan vuodon aikaan lukea myös uutiset kaivosyhtiön huonosta taloudellisesta tilanteesta.
Parhaassa tilanteessa Talvivaaraa ei suljeta, ja yhtiö laittaa ympäristöasiat (ja myös työsuojelun) kuntoon. Lunastaa toimillaan paikkansa kainuulaismielissä ja -maisemassa. Kainuulaisilla tuntuu olevan kova luottamus ja pitkä pinna. On todella surullista, jos (ja tällä hetkellä tuntuu kun) se luottamus kerta toisensa jälkeen petetään. Aina näyttää siltä, että kyllä ne asiat laitetaan kuntoon. Ja sitten taas ei.
On myös hyvä muistaa muut elinkeinot ja toiminnanharjoittajat. Minkälaisen esimerkin Talvivaaran sähellys antaa niille teollisuuslaitoksille, jotka hoitavat hommansa hyvin. Jotka tarkkaan varovat ylittämästä luparajoja. Jotka oikeasti panostavat haittojen vähentämiseen esimerkiksi siten, että lähijärvien rannalle voidaan rakentaa kunnan uimaranta. Tai niitä Vuokatin matkailuyrittäjiä, joilta Talvivaara voi karkottaa asiakkaita. Sellaisia varmasti on, vaikka ilmeisesti Vuokatissa parhaillaan ollaan rikkomassa yöpymisennätystä. Toisaalta Talvivaarahan voisi olla matkailuvaltti – ympäri Kainuun järjestettäisiin Talvivaara-kaivosvierailuita. Se varmasti vetäisi.
Julkinen paine ja kansalaisaktivismi on minusta hyvä asia. Mielestäni kansalaisten pitää huolehtia ympäristöstään. Pitää osoittaa, mikä ei käy päinsä. Pitää tuoda esiin tietoa, jos vaikuttaa, että sitä pimitetään. Siksi kansalaisaktiivisuus Talvivaaran osalta on ollut todella hyvä asia.
Huonointa siinä on, jos rivivirkamiestä ja rivitalvivaaralaista syyllistetään. Helposti sen seurauksena näissä organisaatioissa joudutaan tekemään töitä peloissaan. Peloissaan siitä, että jos tekee virheen ja joutuu siitä syytettäväksi. Silloin tiedottaminen helposti muuttuu varovaisemmaksi ja sidosryhmien mielipiteitä ja ajatuksia ei haluta tai uskalleta kuunnella. Ajattelen, että varmasti suurin osa sekä Talvivaaran että ELY-keskuksen työntekijöistä haluaa tehdä työnsä hyvin, ja varmasti heitäkin (ehkä jopa meitä ulkopuolisia enemmän) kauhistuttaa, mitä tässä on tapahtumassa. Toki vastuunkantoa tarvitaan, eikä sähellystä pidä sallia. Mutta minusta organisaatioiden johtajat ovat sitä varten olemassa.
Mikä vihreä minä sitten olen, kun tässä Talvivaaraa puolustan? Ajattelen, että Talvivaara on olemassa siksi, kun maailmassa tarvitaan nikkeliä ja muita metalleja. Parempi niitä on tuottaa Kainuussa kuin Kongossa – mielestäni. Nimby:ilyn (Not In My BackYard) sijaan voitaisiin myös katsoa omaa kulutuskäyttäytymistä ja varmistaa, ettei se lietso uusien metallikaivosten tarvetta. Haluan siis tehdä sellaista politiikkaa, jonka seurauksena ihmisten kulutus on pienempää ja jalanjälki kestävä. Ja sellaista politiikkaa, jossa yritysten täytyy ja myös kannattaa hoitaa ympäristöasiat kunnolla. Lisäksi olen sellainen vihreä, jonka mielestä koko Suomi olisi syytä pitää asuttuna. Vaikka keskittynyt kaupunkiasuminen on ympäristön kannalta hyvä asia, voi maalla parhaillaan elää aidon ekologisesti. Minä uskon tähän entiseen ja uuteen kotimaakuntaani, ja haluan, että siellä ihmiset voivat elää hyvin ja että sinne kannattaa myös muiden muuttaa.
Silja Keränen
www.siljakeranen.fi